Elämän suola

Jos joku ,vaikka sattuisi lukemaan tätä mun blogiräpellystäni, niin pitäisi mua varmaan erittäin synkkämielisenä immeisenä. No kyllähän tietysti sellainen olenkin, mutta siinä vaiheessa ,kun synkkyys ylittää tietyn rajan, niin otan huumorin avuksi. Musta huumori piristää synkkyydessä. Yhtäkkiä alkaa naurattaa koko elämän kauheus ja huomaa, että elämähän on itseasiassa tragikoomista, suorastaan naurettavan ristiriitaista ja paatoksellista. Tai mä olen varmaan itse paatoksellinen ja muovaan hyvinkin mitättömyyksistä suurta draamaa. Välillä olen oikea dramaqueen, mutta vain omassa päässäni, sillä olen oppinut peittämään tämän ikävän puolen luonteestani, sillä ikäviä puolia on muutenkin liiaksi. Mutta huumorin alueella mua viehättää erityisesti tyhmät rosvot ja kieroutuneet murhaajat. Nautin suuresti myös musikaalista Pieni Kauhukauppa (The little shop of horrors). Sound of music on taas paatoksellisen ihana muuten, vaikka ei olekaan huumorimielellä tehty. Hair on myös aivan ihanan vapauttava, vaikka en huumeita, enkä sotia hyväksykään, vaikka ei sillä sinänsä ole mitään merkitystä ,mitä mä hyväksyn tai en. Kuka sitä multa tulis kysymään, saako ne sotia.
Olen taas paremmalla mielellä, kun pääsin luonnon keskelle erämaa mökkiini. Huomenna lisää

Hämärässä huoneessa

Istun hämärässä huoneessani katupölyn keskellä. Tai toivon, että se ei tule tänne sisälle asti. Olotilani ei ole paras mahdollinen. En pidä näistä järjestelyistä, joiden keskellä joudun elämään. On paljon asioita, joita en voi tehdä; ei ole ketään kenen kanssa voisin keskustella sivistyneesti elämästä yleensä. Kaikki on liian henkilökohtaista ja vaikeaa. Keskusteluyhteys ei ole mahdollinen lukemattomista syistä johtuen. En voi puhua sisimmistä tunteistani ja ajatuksistani, sillä se "kulttuuriympäristö", jonka keskellä elän, ei suvaitse kyseenalaistamista. Kyseenalaistaminen näiden normien keskellä on ei-toivottua käytöstä ja herättää epäilyjä, että henkilö on vääränlaisten ihmisten vaikutusten alainen. Sen välttämiseksi on kehitetty kontrollointijärjestelmä. Sen keskellä elävän on oltava puhumatta, mihinkään suuntaan.
Tuntuu siltä, että tukehdun.

Itsetutkiskelu

Facebookin persoonallisuustestissä minut määriteltiin flegmaatikoksi. Olen hidas, mutta nopea. Sivusta seuraava saattaa ajatella;onpa saamaton, hidas, mitään ei tapahdu. Todellisuudessa paljon tapahtuu pinnan alla, koko ajan on tietoinen prosessointi päällä. Aina. Elämän merellä purjehtiminen vaatii valpasta tarkkailua ja jatkuvaa suunnan tarkistamista. Olenko nyt oikeasti menossa siihen suuntaan, mihin oli tarkoitus vai hairahduinko sivupoluille. Sivupoluissa on se ongelma, että ne vievät suunnattomasti aikaa, sillä takaisin oikealle kurssille pääseminen on hyvin työlästä. Saattaa viedä vuosia. Tästä esimerkkinä on rakastuminen,johon hukkasin monta vuotta. Olen intohimoinen periaatteen nainen, joka uskoo miehen kykyyn rakastaa minua tasa-arvoisesti.Otan myös suuria riskejä. Niinpä tämä "paha poika" vei minut syvälle ihmismielen pimeimpiin syövereihin, joissa kipuilin vuosia. Narsistista egoani loukattiin pahasti. Moraalini joutui  häväistyksi. Se ei opettanut minulle mitään. En kasvanut ihmisenä (vaikka vaikeahan sitä on itse arvioida). Mitään hyvää siitä ei seurannut. Jouduin tekemään valtavaa arvopohdintaa pitääkseni kiinni, edes osasta omia ihanteitani.Hän rikkoi, niistä jokaista iloisesti virnistellen, haastoi minut, sillä minä en antanut periksi.Minulle periaatteet ovat hyvin tärkeitä, maksoi mitä maksoi.Olen jonkinlainen romanttinen tulisielu, mutta myös tarkka realiteeteista.Ikinä en sijoittaisi Wincapitaan ja muihin vastaaviin. Miessuhteissani otan kuitenkin suuria riskejä.Mies on kuin riski-investointi, josta en voi tietää kannattaako se vai ei.Katson faktat, otan nenästä kiinni ja hyppään syvyyksiin. Miesten lisäksi (haha) harrastan matkustamista. Lisäksi hiljaisuus on korvaamatonta akkujen lataamisessa, jota tarvitaan ,ettei suunta joutuisi hukkaan.Olen herkkusuu, mutta en niin kiinnostunut ruuasta, että katsoisin kokkaus ohjelmia televisiosta tai keräisin reseptejä. Se ei ole mun maailmani.Järjestys on tärkeää, mutta ei tärkeämpää kuin itse elämä. Telttailu ei miellytä minua lainkaan. Mieluummin asun mukavasti luonnonkin keskellä.Esteettinen harmonia on ihanaa.Kauneus ihanteeni eivät vastaa nykymuodin ihanteita. Laihuus ei ole välttämätöntä, eikä merkkituotteet, paitsi silloin, kun puhutaan laadusta.  Olen konservatiivinen radikaali.

Naisen oikeus olla yksilö

Nainen määritellään usein sukulaisuussuhteidensa kautta. Mikä hän on suhteessa läheisiinsä.Vaimo, äiti, leski. Kuitenkin nainen on yksilö, jolla on omat ajatukset ja näkemykset ihan vain siksi, että hän on ajatteleva ja luova. Jokainen ihminen on ajatteleva ja luova. Se on osa ihmisyyttä. Koko elämäni olen halunnut olla yksilö ja oma itseni ilman, että kysytään perhesuhteistani. Miksei kukaan näe vaivaa tutustua minuun ainutkertaisena olentona, persoonana ,jonka ovat muovanneet olosuhteet. Perheeni ja sukuni hajaantui jo ollesssani hyvin pieni. Kuolivat tuberkuloosiin ja syöpään. Oli kovat ajat, sotien jälkeinen Suomi ei ollut vielä hyvinvointivaltio (kuten ei taida olla enää nykyäänkään). Evakot oli revitty juuriltaan ja ripotelty pitkin maata, ilman ,että itse voivat valita minne menivät. Siinä meni juuret. Sodassa Suomen naisista kasvoi hyviä työihmisiä, sosialistisen ihanteen mukaisia työnsankareita. Miehet kärsivät sotapsykooseista ja sirpaleista kehossaan. Moni haki lohtua alkoholista. Äitini sukupolvi kasvoi seksuaalisen vallankumouksen ja hippiaatteen keskellä 60- luvulla. Mutta silloinkaan nainen ei ollut vapaa. Piti olla suloinen ja seksikäs.Ei ketään kiinnostanut, mitä nainen ajatteli. Itse olen sodan läpikäyneen sukupolven ankaruuden varjossa kasvanut. Äitini omaksui seksuaalisen vapauden ja ikuisen kukkaislapsen elämäntavan.70-luvulla elin nuorena toimimattomassa uusperheessä.Omaksuin punkaatteen ja näin anarkian ihanteena.Myöhemmin tulin uskoon ja hyväksyin kristityn moraalikäsitteen omaksi moraaliperustakseni. Näiden arvomaailmojen muovaama siis olen. Nyt toivoisin ainoastaan, että mut nähtäisiin yksilönä, omana persoonana, jolla on ainutlaatuinen elämäntarinansa.
Nykyään on vallalla perheen ihannointi, joka oli täysin tuntematon asia minun lapsuudessani.Ja nyt vaaditaan, että minun pitäisi edustaa perhearvoja. Perhearvot tekevät naisesta hyödykkeen, jonka arvo on olla taustalla palvelemassa. Minä en ole koskaan voinut  puristaa itseäni tähän muottiin. Otan itselleni oikeuden olla ajatteleva yksilö. Joudun siis vielä keski-iässä kapinoimaan ja näköjään se jatkuu koko loppu elämäni. En haluaisi olla ikuisessa ristiriidassa ympäristöni kanssa, mutta näköjään joudun olemaan, enkä muuta voi.

Keski-ikä

Olen tullut jo aika pitkän matkan tähän päivään. Kun katselen mennyttä, niin asioiden, tapahtumien ja tunteiden paljous vyöryy mieleeni. Joskus jään kiinni johonkin tapahtumaan, enkä pääse irti, ennenkuin muistutan itselleni, että se on mennyttä. Olin silloin joku muu. Katselin maailmaa eri silmin. Olin kiinni sellaisissa oletuksissa ja asenteissa, jotka olen nyt  havainnut huonoiksi, mutta silloin en sitä vielä tiennyt.Ihmettelin suuresti, miksi asiat eivät kehittyneet olettamaani suuntaan, vaan tapahtumat saivat ihan outoja käänteitä.Ehkä tavoittelin liian suuria asioita tai asioita, jotka eivät sopineet mulle ollenkaan.Kipuilua sai aikaan se, kun huomasin, että en haluakaan sitä, minkä juuri olin saanut. Halusin paljon ja sain osan niistä, mitä halusin.Nyt kaikki on selkeämpää. Näen kirkkaammin, mitä haluan ja mitä voin saada. En syyllistä enää itseäni, niistä asioista, joita en osaa. Mun ei tarvitse osata kaikkea.Riittää, että pärjään. En osaa laittaa hienoja gourmet ruokia tai perinneruokia, joten tyydyn siihen ,mikä on mulle mahdollista. Pärjään, sillä mitä mulla on. Hyvinä aikoina voin herkutella ja köyhinä aikoina tyydyn avustuksiin ja almuihin. Olen myös huomannut, että vanhemmiten kaikenlaisen pienen ylellisyyden tarve lisääntyy. Oma peilikuva alkaa miellyttää yhä vähemmän. Viime vuosina olen kuitenkin alkanut hyväksyä muutoksen itsessäni. Olen alkanut myös antaa anteeksi itselleni ja koko maailmalle. Sovinto itseni ja maailman välillä. Ehkä en ollutkaan se, joksi itseäni luulin.Ehkä maailmakaan ei ole se, joksi sitä luulin. Joten on helpompaa elää sovussa tuntemattoman itsensä kanssa ja antaa muidenkin elää, miten parhaaksi näkevät.

Avioliiton satamassa

Uusi päivä avioliiton kiirastulessa on alkanut.
Parisuhde, joka ottaa koko ajan enemmän kuin antaa. Voimat lopussa, sanat lopussa.
Konfliktit ,joita ei voi käsitellä. Joita ei voi lausua ääneen. Joille ei ole nimeä. Toinen on sokea toisen äänettömälle avunpyynnölle; huomaa minut. Kuuro epätoivolle. Ei ymmärrä, että itken. Luulee, että silmät muuten vaan vuotaa. Asunnossa kuljetaan kuin varjot, kumpikin tahoilleen. Molemmilla omat huoneet, omat televisiot. Eri harrastukset, eri kaverit. Arvomaailmat ei kohtaa. Eletään kuin kämppäkaverit, mutta kahlehdittuina kylmään suhteeseen, joka riistää oikeuden läheisyyteen ja rakkauteen. Iloton yhteiselämä, jossa vihaiset sanat ja vihaiset katseet  ovat usein ainoa kontakti.Ei ulospääsyä, ei oikeutta omaan päätökseen. Miten sitä jaksaa tämän kaiken kantaa sisimmässään yksin?

Yksinäisyydestä

Hiljaisuus ja rauha kestää hetken, sitten tulee kaipaus puheeseen ja läheisyyteen.
Kaipaus ystävyyteen ja iloon, mutta silti hiljaisuus ja rauha ovat sielulle parasta lääkettä.
Liikenteen melusta, kaupungin hälystä ja pölystä luonnon rauhaan.
Hiljaisuus vaatii yksin olemista. Yksinäisyys on kaksiteräinen miekka. Se erottelee luut ytimistä ja jyvät akanoista.
Yksin oleminen on tie itsensä tuntemiseen.

Peloista

On turhauttavaa lukea uutisista jatkuvasti kaikista onnettomuuksista ja rikoksista. Olen täysin turtunut, enkä enää edes jaksa pohtia, mitä se tarkoittaa. Lopputulos on sama kaikissa; kauheaa, miten tällaista voi tapahtua. Onko ihminen paha?Onko Jumalaa olemassa?Kumpaankaan ei voi saada sataprosenttista vastausta. Jokaisella on oma näkemyksensä.
Mun näkemykseni ihmisestä on se, että ihminen on turvaton ja siksi pelkää, eikä uskalla kohdata itseään ja pakenee, kuka mihinkin; ruokaan, alkoholiin, huumeisiin, väkivaltaan ja moneen muuhun asiaan, joka vahingoittaa ihmistä itseään ja muita. Jotkut tarjoavat niin paljon hyvää rakkailleen, että tekevät heistä sairaita; äidit tarjoavat lapsensa lempiruokaa suoraan sänkyyn, kunnes lapsi painaa yli 200 tai 300 jopa 400 kiloa, eikä pääse enää sängystä ylös. He tarkoittavat hyvää, ainakin omasta mielestään, mutta tuhoavat rakkaansa, riistävät häneltä vapauden tulla ja mennä. Tekevät hänestä vankinsa, koska pelkäävät jäädä yksin. Monessa avioliitossa pysytään, koska pelko estää lähtemästä. Monet ovat yksin ilman parisuhdetta, koska pelkäävät liikaa, että parisuhde satuttaa ja tietysti se satuttaa, koska siinä on kaksi ihmistä yhdessä, jotka käyttävät toisiaan omiin tarpeisiinsa.
Ihmisen turvattomuus johtaa pakoreaktioon tai hyökkäykseen tai molempiin. Mitä sitten pitäisi tehdä, että tämä kaikki muuttuisi parempaan?
En tiedä, olen vain turvaton ihminen pelkoineni.

Uskosta

Olen kristitty. Luin Tom Kärnän näkemyksiä Suomen Vapaakirkosta ja se sai mut pohtimaan omia näkemyksiäni mm. helvetistä. En tiedä onko se merkityksellistä uskooko helvettiin. Se on joko on tai sitten ei. Se selviää itsekullekin matkansa päätteeksi siinä vaiheessa, kun ei voi enää mitään muuttaa. Kai sitä pitäisi yrittää elää, niin ettei sinne joudu. Raamatussa on paljon ohjeita siitä miten helvetin voi välttää tai miten pääsee "hyvien" porukkaan esim. ei pidä olla tyhmä neitsyt jonka lamppu sammuu, pitää sijoittaa rahansa oikein, niin että ne tuottaa hyvin, eikä vaan jemmata niitä sukanvarteen jne. Ohjeita on paljon ja joka lähtöön, jotenkin kuitenkin tuntuu, että ei löydy ohjetta joka sopisi juuri tähän tilanteeseen, juuri tänään. Jos rahaa on vähän, mitä pitäisi priorisoida?Jos sijoittaa hyväntekeväisyyteen, mihin pitäisi antaa, ettei kaikki mene toimistokuluihin. Mikä kriisi on tärkein ja onko mun "ropollani" jotain merkitystä vai pitääkö se antaa vaan, ettei joutuisi helvettiin vaan että mä olisin hyvä ihminen.

Nämä kysymykset usein estää mua toimimasta. Juutun valintaongelmiin. Pihinä en viitsi heittää rahojani hukkaan. Ehkä olisi hyvä auttaa käytännön tasolla. Mennä vaikka jakamaan soppaa soppajonoon kerran viikossa. Mikä estää? Esteenä on tietenkin se, että ei kuulu oikeaan seurakuntaan ja ei ole päässyt hyviksi katsottujen joukkoon, vaan on ikuinen ulkopuolinen. Liian huono hyville ja liian kiltti pahoille. Sen sijaan aloin kirjoittamaan blogia, jos vaikka joku jossain lukisi tätä, että mäkin saisin ääneni kuuluviin tai siis näkyviin.